HÄKÄposti ONLINE -logo

LUE VIERASKIRJAA

KIRJOITA VIERASKIRJAAN

Teksti ja kuvat: Tapani Häkkinen
Julkaistu: Radiomaailma 3/96

Kulttuurikuulumisia Istanbulista:

MUISTOJA ISTANBULISTA -90

Itämaiset rytmit kaikuvat taksin radiosta liikenteen pauhun yli. Autoradion digitaalitaajuus näyttää 94,10 MHz:iä. Tässä Istanbulilaisessa taksissa, jonka takaovien sivulaseja ei voi laskea, kuunnellaan muiden taksien tapaan liikenneradiota, Istanbul Polis Radyosuta. Itämaisten ja välillä länsimaisten listakappaleiden välissä kuullaan poliisiradion liikennetiedoituksia ja muita tiedoituksia.

Kuva 1: Turkkilaisen kalastajakylän kalastajat selvittelevät satamaaltaassa verkkojaan.

Olin toukokuussa -90 viikon yhdistetyllä opinto- ja huvimatkalla tuossa Turkin toiseksi suurimmassa kaupungissa, Istanbulissa eli Konstantinopolissa. Tässä jutussa kerrotaan sattumia ja tapahtumia matkan varrelta. Juttu on julkaistu suppeampana Diksari -lehden numeroissa 2/90 ja 4/90.

Kulttuurishokki

Kulttuurishokki iskee jo Ataturkin lentoasemalta poistuttaessa matkatoimis ton bussiiin. Puolikuolleena kaikesta peloittelusta pidän tarkasti huolta siitä, minne matkatavarani työnnetään. Puristaen lujasti kameralaukkuani olen siirtymässä bussiin sisälle. Kauhtuneessa takissa tummapää tarjoaa suomen kympin seteliä mumisten jotakin. Pujahdan bussiin ihmetellen, mitä tuokin oli siinä kerjäämässä. Bussin ikkunasta matkaporukka kuikuilee outoja maisemia matkaoppaan selostaessa, että pitkä kuivuus on ollut takana ja päivittäin ollaan nyt saatu sadetta. Tämä sen vuoksi, että kansa oli kovasti rukoillut sadetta.

Kaikki talot, autot, ihmiset ja muut tielläkulkijat ovat tuon ainaisen harmauden ja tylsyyden tuntuisia. Ilmansaasteet täällä eivät ole säästäneet uudenkaan talon ulkomaalauksia harmaudelta. Autot ovat kovin sekalaisen näköistä kamaa, vanhoja, seitsenkymmenlukuista mallia kaikki.

Liikenne on melkoisen sekalaisen tuntuista. Toista ajoneuvoa ohitettaessa käytetään surutta äänimerkkiä. Tapa, jota olisin matkalta palattuani halunut palavasti kokeilla myös täällä kotimaassa.

Hotellimme Sarayevo sijaitsee Lalelin vanhassa hotellikaupunginosassa, joka on täyteensä ahdettu eri tasoisia hotelleja vieri vieressä kapeiden katujen varsilla. Turistibusseilla onkin vaikeuksia liikkua kapeilla kujilla. Liikenne sujuu hidasliikkeisesti ja tukkoisesti.

Toinen kultuuri-isku tulee laskeutuessamme hotellimme edustalla bussista alas. Parisenkymmentä kaupustelijaa on vastassa ja tarjoamassa sukkaa, t-paitaa, pikeepaitaa, kenkiä, kortteja ja laukkuja. Kengänkiillottajapojista puhumattakaan. Eräänkin matkalaisen kengille roiskautetaan kenkälankkia turhia kyselemättä. Sekalainen lauma kansalaisia perässämme tunkeudumme hotelliimme, jonka henkilökunta hätistelee innokkaimia myyjiä portailta takaisin.

Huoneet ovat kapeasti rakennetussa hotellissa mukiinmenevän tuntuisia, mutta muuten ilma on painostavan lämmin. Ja jos ikkunan aukaisee, kadun melu tunkeutuu vielä seitsemänteenkin kerrokseen. Ainakin yön ajaksi ikkuna täytyi sulkea, muuten ei saa rauhaa kadun melulta. Meno alhaalla kadulla jatkuu aina aamutunneille saakka. Kaupustelijoiden huudot kaikuvat yölläkin korttelin rakennusten seinistä. Käy kuitenkin sitten yhtenä yönä niin, että ikina jää auki viileämmän ilman saamiseksi lämpimään hotellihuoneeseen ja kadulta kuuluu peltisen lapioinnin ääni ja se vasta oli häriritsevää! Unta ei saa lainkaan. Viimein menen ikkunaan katsomaan, mitä kadulla tapahtuu. Siellä hotellin työntekijä lapioi keskellä yötä koksia tai hiiliä pannuhoneen luukusta sisään. Siksi siis koko Istanbulin kaupungin yllä leijuu aurinkoisenakin päivänä näkyvyyttä haittaava nokipöly tuhansien autojen pakokaasupilvien lisäksi. Muutenkin kaupungin ilma on ahdistavan tuntuinen.

Kaupunki on laaja, mistään korkealta paikalta ei näy sen ääriä, vaikka sitä yritän tähyillä hotellimme kattotasanteelta. Kaupunki on rakennettu vaihtelevaan maastoon. Katu viettää aina johonkin suuntaan. Vuosisatojen aikana kaupunki on levittäytynyt siis melko laajalle. Tasaista jalkakäytävää on vain rakennuksen edustalla. Viereisen rakennuksen jalkakäytävä onkin sitten jo eri tasossa ja eri levyinen. Mukanamme ollutta pyörätuolituristia me sitten vuorotellen vedämme ja nostelemme katukivetysten yli.

Päivät menevät tosi nopeasti, vaikka itse en käykkään kovin tarkasti nähtävyyksiä katselemassa, kuten muut tekevät. Mutta Topkapin palatsi tulee päällisin puolin käytyä katselemassa, sillä alue on niin laaja, ettei katselemiseen koko päiväkään riittäisi. Museoalueelle mentäessä lippujonossa huomaan yleisön saavan opiskelijakortilla sisäänpääsystä alennuksen. Niimpä esitän VR:n opiskelijakortin, jolla alennus heltiää. Palatsin aarrehuoneita on pitkin aluetta. Erittäin suuri rakennus sisältää useiden maailmanvaltojen suurmiesten lahjoittamia posliiniastioita sulttaanille. Monet muutkin aarteet ovat valtiomiesten lahjoja sulttaanille. Asehuoneessa on mielenkiintoisia haarniskoja ja erilaisia käsiaseita keihäistä lähtien.

Vierailu TRTn Istanbulin asemalle.

Käymme TRT:n Istanbulin toimitalossa matkan viidentenä päivänä. Vuonna 1945 valmistunutta rakennusta vartioidaan tarkasti. Konetuliasein varustetut vartijat seisovat oviaukon molemmin puolin. Vanhahtavan tuntuinen koko kompleksi tuntuu olevan myös sisäpuolelta. Vierailemme toimitusten lisäksi aatimattomassa videoleikkaamonssa, levystössä ja kuunelmastudiossa. Kaupun gilla kuvattu video leikataan ja toimitetaan televisiokeskukseen Ankarassa. Olemme mukana myös seuraamassa paikallisuutisten lähettämistä tarkkaamon puolella.

Kuva 2: TRT:n Istanbulin studiolla käytiin matkan 5. päivänä. Talo oli tarkasti vartioitu.

Kuva 4: Lähtevän materiaalin tarkkailukeskus, josta myös Istanbulin lähettimiä ohjailtiin. Laitteistoseinällä STUDER FM- ja YEASU FRG AM -vastaanotttimet.

Valvota/kytkentäkeskuksen laitteistoseinältä tarkka katseeni erottaa Studerin FM -vastaanottimet ja Yeasun FRG AM-vastaanottimet. Tässä radiossa ei suotta turhia tuhlailla. Leikkaamossa nauhoitetaan suosittua viihdeohjelmaa äänimontaasiksi. Nauhoja ei näytetä tuhlailtavan leikkaamalla, vaan kokoaminen tehdään "lennossa". Eli nauhalta toiselle siirrettäessä toinen nauhuri käynnistetään nauhoittamaan vasta oikeassa kohdassa. Eikä lopputulos ollut sen huonompi kuin normaalissa leikkauksessa.

Kuva 5: TRT:n tuottaja saapui hotelliimme tekemään pientä juttelutuokiota vierailustamme

TRT Istanbul Radyosun vierailun jälkeisenä päivänä oppaanamme ollut tuottaja tulee hotelliimme äänitarkkailijan kera haastattelemaan meitä. Porukkamme eräät jäsenet kuulevat sitten haastattelun ollessaan ostoksilla jossain myymälässä kaupungilla.

Aasian puolella

Päivän kestävällä kiertomatkalla paikallisilta kuljettaineen vuokratulla transitilla vierailemme Mustan meren ranninkon pienessä kalastajakylässä. Kylän ilmaa halkoo melkein heti saavuttuamme minareetista kantautuva rukoukseenkutsu. Pasteeraamme kalastajakylän aallonmurtajalla ja seuraamme, miten satamassa kalastajat selvittelevät ja kuivailevat verkkojaan.

Kiipeämme kylän keskustaan, mutta ravintola ei ole auki. Paikalliskaupasta ostamme helteen helpottamiseksi juomat ja pidämme siestaa kahvilan terassilla. Eräs matkalaisista ottaa jalkapallomatsin paikallisten nassikoiden kanssa. Aiemmin havaitsin allonmurtajalla tukevahkon, silmälasipäisen, harmahtavan miehen, joka siirtyi seuraamme tarjoten vasta merestä nostettua ja savustettua kalaa. Mies paljastuu istanbulilaiseksi lääkäriksi, joka vapaapäivänään kalastelee ja haluaa jutella turistien kanssa.

Kalastajakylästä matkaamme Istanbulin Aasianpuoleiseen osaan valtavan sillan kautta, jossa peritään pieni siltatulli. Kaupungin asutus näyttää sata vuotta vanhemmalta täälä puolella. Pysähdymme jälleen kahvitauolle kasinolle, jonka terassilta on mainio näkyvyys savusumusta huolimatta yli Kultaisen Sarven Euroopan puolelle.

Sanomalehteen tutustumassa

Seuraavana päivänä lähtee vähän pienempi ryhmä tutustumaan istanbulilaiseen Gunes -lehteen. Lehdessä opas sitten kertoo, että lehdessä on kahdeksansataa työntekijää. Meidän ihmetellessä suurta määrää oppaamme kertoo lakoonisesti, että tosin palkkaa ei paljoa makseta.

Myöhemmin toimituksesta ottamistani kuvista huomaa sisareni kertoa turkkilaisesta mielenlaadusta. Kuvasta, jossa lehden toimituksen naistoimittaja lainaa kahvilusikkaa toiselta hämmentääkseen kahviaan, sisareni kertoo turkkilaisten olevan säästeliästä ja nuukaa kansaa. Toisesta kuvasta hän kertoo, kuinka miesten ja naisten eriarvoisuus ilmenee. Oppaanamme on korkeamman aseman omaava nainen, mutta ATK-osastolla ollut mies nostaa kätensä lanteille ja nostaa leukansa ylös uhmakkaaseen asentoon.

Kuva 6 GÜNES-lehden rikosreportteri AOR-skannerin äärellä kuuntelemassa poliisia.

Eräästä lehden toimituksen nurkasta kuuluu tuttu kilkatusääni, joka kertoo, että jossain on skanneri auki. Tämän kirjoittajan hämmästys on melkoinen, kun saavun erään toimittajan työpöydän ääreen. Pöydällä olla köllöttää meidän kaikkien hyvin tuntema skanneri: AOR. Tiedustelemme oppaalta, eikö poliisiradion kuunteleminen olekkaan Turkissa kiellettyä, saamme vastaukseksi parin ilkikurisesti välähtäviä silmiä ja selityksen, että kyllähän tämä toiminta on selvää salakuuntelua ja kiellettyä touhua täälläkin.

Erikoista turkkilaisissa lehdissä oli mielestäni suomalaiseen sanomalehteen verrattuna, että värikuvien värierottelu hoidettiin itse lehdessä. Ja muutenkin värikuvien käyttö turkkilaisissa sanomalehdissä on hyvin runsas ta. Tosin värikuvat ovat nykyisin meillä suomessakin aivan tavallista. Meille uutta on lehden oma pilapiirros- ja sarjakuvaosasto. Pienessä huoneessa työskentelee kolme piirtäjää ja seinillä on mielikuvitusrikkaita karikatyyrejä poliittisesta elämästä ja valtion virkamiehistä.

Tietotekniikasta löytyy tuolloin vielä suomalaisen mittapuun mukaan erikoisuus. Kovalevyllä oleva kuvapankki, jossa suurimmat kansainväliset kuvatoimistot kuvaruudulla näyttävät omia kuviaan. Näistä sitten toimittajat pystyvät tilaamaan haluamansa kuvat ilman, että tarpeettomia kuvia olisi jaloissa pyörimässä.

Yksin liikkeellä

Kun Istanbuliin, aikaan sekä ihmisiin on puolessa viikossa jonkin verran tottuu, onnistuu minultakin yksin ajelu paikallisessa bussissa erääseen keskustan huvittelupuistoon. Mutta ei ilman kommelluksia. Bussilippuja myyvät ryysyläisen näköiset vanhat ihmiset pienen katoksen alla, lähellä bussipysäkkkiä. Palatessani minulla ei ole kuin yksi lippu, jonka työnnän koneeseen. Kone silppuaa lipun. Kuljettaja vaatii minulta kovaäänisesti vielä toista lippua. En voi muuta kuin levitellä käsiäni ja kohauttella urpon turistin tapaan olkapäitäni. Tässä vaiheesssa tulee ystävällinen kansalainen apuun. Hän työntää puolestani vielä yhden lipun koneeseen ja matka pääsee jatkumaan.

Käydessäni ensimmäistä kertaa huvipuistossa on jo melko pimeää ja kuulen outoa jumputtavaa ääntä viereisen lauta-aidan takaa. Etsimme kavereiden kanssa aukon aidasta ja saavumme ulkoilmaravintolaan, johon kuuluu laaja tanssilava. Lavalla nuoret miehet svengaavat diskotanssien tahdissa vauhdikkaasti. Seuralaiset istuvat pienissä pöydissä ihailemassa menoa. Aiemmin eräässä yökerhon diskossa vieraillessamme ennen illan alkua olivat nuoret miehet tanssilattialla poseeraamassa, kun kaverit ottivat kameralla kuvia. Omituista touhua suomalaisen silmissä.

Takaisin huvipuistoon. Pimenevässä illassa puiston härvelit ovat menossa kiinni ja tapaamme perheitä nurmikolla pienellä iltapalalla. Ohitamme perheen, jolle kaverini selittää englanniksi, että olemme suomalaisia. Sana finnish ymmärretään väärin; että puisto olisi menossa kiinni. Minä puolestani yritän selittää, että olemme suomesta, Finlandia. Silloin hymy nousee kasvoille ymmärtämisen merkiksi.

Monessa myymälässä ja kioskissa tulee esille että tietynlainen pintadiskomusiikki on se kaikkein suosituin musiikin laatu, jolla kauppakin näyttää käyvän joutuisasti. Ja mitä jyskyttävin bassosoundi on kyseessä, sitä lujemmalle volyymia käännetään. Meininkiä pitää olla.

Ostoksilla

Vaikka kaikki on yleensä halpaa Istanbulissa, sen eteen saa melkein joka päivä tehdä töitä tinkiessä ja kysellessä, että millä valuutalla; dollarilla, saksan markoilla vai Turkin liiroilla tavaran olisi saanut edullisemmin. Turkin liiran kurssi huononee jatkuvasi. Jo viikossa se menettää arvostaan yhden kolmasosan. Pienin seteli on tonni.(v.-90) Viidensadan liiran seteli on jätetty jo pois käytöstä. Kunnon ateria hyvässä ravintolassa maksoi 2500TL, joka meille suomalaisille oli pikkurahaa, mutta turkkilaisille se on jo puolen kuun palkka. Ilmankos inflaatio laukkaa.

Jäykälle suomalaiselle tinkimisen opettelu on vaikeaa, ainakin minulle. Tulle töppäiltyä parikin kertaa. Kyllä nille postikorteille hintaa kertyi! Melkein sama kävi napatanssivideon ja musiikkikasettien kanssa. Tinkiminen suuressa basaarissa on sääntö, ei niinkään muualla kaupungissa.

Yhtenä päämääränäni tällä matkalla on saada edullisesti nahkatakki, joka kestää vuosia. Basaarissa on pääkujalla hiukan suomea osaava sisäänheittäjä, joka johdattelee muutaman mutkan takana sijaitsevaan nahkamyymälään pienen ryhmämme. Nyt on vuoroni koettaa ylleni takkia. Neuvottelu takin hinnasta on tiukka. Itse en tosin saa sanotuksi mitään, joten keskustelun käyvät toiset. Lopulta myyjä kysyy, että kuka teistä tätä kauppaa tekee. Lopulta pääsemme hinnasta yhteisymmärrykseen. Takin laatukin on todella hieno. Hotellilla varteillessa käy selville, että koko porukan kaikkein edullisin nahkatakki on minulla kotiintuomisina.

Eräänlainen seikkailu koetaan mm. silloin, kun lähdetään ensin yhdellä taksilla hiukan kauemmaksi keskustasta etsimään hyvää ruokapaikkaa. Puhuin tuossa yhdestä taksista, mutta kohteeseen pääsemiseksi täytyy käyttää kolmea eri taksia. Ensimmäinen taksi tekee lakon keskellä liikennettä, eikä kuski saa sitä enää liikkeelle. Otamme seuraavan keltaisen taksin lennosta. Se jättää meidät muutaman kilometrin päähän edellisestä, kun emme tiedä, mistä löytäisimme hyvän ruokapaikan. Kävelemme hiukan matkaa ja neuvottelemme jatkosta. Teemme päätöksen jatkaa matkaa kolmannella taksilla. Lopulta hyvä ravintola on näköpiirissä. Ja kaikessa tuossa taksista toiseen siirtymisessä mukana on pyörätuolimatkalainen.

Tuosta aikaisemmasta vierailustamnme istanbulilaisessa Gunes -lehdessä kerroinkin jo aikaisemmin. Muita värikkäitä, miljoonaoainoksiisia lehtiä ovat Saban, Milliyet ja Hurriyet. Yritän ostaa kadunkulman lehtikojusta "program dergisin", mutta tarjolla ei ole kuin "Gong". Tuota lehteä voisi verrata kotoiseen Katso -lehteemme. Väriä on melkein joka sivulla. Keskellä on irroitettava ohjelmaliite, jossa on niin valtakunnalliset kuin kaape li/satelliissikanavien ohjelmatiedot. Turkissahan on kolme valtakunnalista kanavaa. En hotellimmme vastaanottimesta ohjelmia seuratessa huomaa mitään eroa kanavien välillä. Tosin 1.program aloittaa paikallista aikaa ohjelmansa aikaisin aamulla, joko kello 0530 tai 6000. Kakkoskanava taasen aloittaa ohjelmansa kello 11 aikoihin ja 3. program kello 20 paikallista aikaa. Tosin Turkissa on sama aika kuin meillä täällä Suomessa, joten kellot saavat olla rauhassa maahan laskeutuessamme.

Ainakin omassa kaupunginosassamme on hotellien katoilla runsaasti erikoko isia satelliittiantenneja, joten niissä hotelleissa on varmaan vielä parempi tv-tarjonta, kuin hotellimme aulan ainossa tv:ssä.

Koko vierailumme ajan seuraan myös paikallista radiotoimintaa anttilan radionauhurilla. Sangeania ei vielä tuolloin ollut. Seuraamani taajuudet ovat: 1017 kHz Istanbul, TRT1, 702 Umraniye, TRT2, (näillä oli myös paikallisia ohjelmia) FM:llä 88,2 MHz Istanbul TRT3, 91,4 MHz Istanbul TRT4, 94,1 MHz Istanbul Polis Radyosu ja 97,6 MHz Bursa TRT3. Se, mitä pystyn asemia seuraamaan, ohjelmisto tuntuu olevan runsaasti musiikkia, myös länsimaista. Onhan koko Istanbul jaettu kaupunki, sekä Euroopan, että Asian puolella.

Lopuksi voisin sanoa, ja sanonkin, että matkalla kannatti käydä. Lähtisin vaikka vielä toiste pitemmäksikin aikaa, lisäviikot kun eivät matkan hintaan tee kuin muutaman satasen lisää. Yleisesti voisin sanoa, että turkin kansalaisten kanssa tuli hyvin juttuun, vaikkei kieltä osannutkaan. Tosin itse opettelelin ei ja kyllä -sanat. Ystävällisyyttä ei puuttunut missään vaiheessa. Ja kyllä ne turkkilaiset ovat sitten kovia kauppamiehiä, sen huomasin etenkin katetussa suuressa basaarissa, jossa vierailin muuta maan otteeseen, se kun oli lähellä hotellia. Ja aina kaupankäyntiin liittyi olennaisena osana pieni kupponen teetä tai mieluummin omenateetä. Ja sitten taas jatkettiin tinkimistä. Sanotaanhan, että turkkilaiset ovat ylpeitä kaupankäynnistä. Ja että ellei ala tinkiä hinnasta, se katsotaan myyjää kohtaan loukkaukseksi.


©WEBdesing HÄKÄStudio27.12.2008